1946: Ystävyyspaikkakuntaliike

01.02.2024 klo 10:00
Pohjola-Nordenin 100-vuotisen taipaleen kunniaksi esittelemme sen lehden historiaa vuodesta 1941 alkaen.

På svenska: Vänortsrörelsen

 

POHJOLA
Lokakuu 1946
No 4

 

Ystävyyspaikkakuntaliike

Pohjoismaissa ei ole montakaan järjestöä, jotka eivät olisi solmineet pohjoismaisia suhteita. Mitä moninaisimmilla aloilla on kosketus ja yhteistoiminta enemmän tahi vähemmän vilkasta. Yhteiset kokoukset, neuvonpidot ja konferenssit antavat mitä vilkkaimman kuvan tästä yhteistoiminnasta. Mutta tälle kanssakäymiselle ominaista on useimmissa tapauksissa ainakin eräissä suhteissa valitettava, joskin samalla useinkin välttämätön piirre: Yhteyksiä hoitavat useimmiten aina samat rajoitetut piirit, samat henkilöt joutuvat edustamaan järjestöään ja maataan. Tämä on luonnollista: henkilön, joka kerran on solminut henkilökohtaiset suhteet naapurikansan edustajiin, on helpompi huolehtia suhteista, ystävät odottavat juuri häntä, hän on yhteisistä asioista, aloitteista ja niiden kehittämisestä perillä, hänen käyntinsä on tarkoituksenmukaista.

Ei voitane kieltää, etteikö tämä jossain määrin pitäisi paikkaansa myös Norden-yhdistyksiin nähden. Sisarjärjestöjen yhteistoiminta vaatii sekin jatkuvaisuutta, jota edustavat ne henkilöt, jotka ovat järjestön toiminnasta parhaiten selvillä. Mutta toiselta puolen ovat vuosittain pidettävät mitä moninaisimmat kurssit ja ryhmävierailut todistuksena siitä pyrkimyksestä, jota Norden-yhdistykset pitävät tärkeimpänä tehtävänään: saattaa yhä laajemmat kansalaispiirit henkilökohtaisesti tutustumaan muihin Pohjoismaihin, solmiamaan suhteita naapurikansojen edustajiin, kokemaan sen merkityksen, mikä näköpiirin avartamisella tässä suhteessa on. On nimittäin aivan selvää, että kansojen välistä kaikissa olosuhteissa järkkymättömänä säilyvää ystävyyttä ja luottamuksellista, kansoja todella rikastuttavaa yhteistoimintaa luodaan vain sillä, että kansojen välille muodostuu mitä laajin yksilöiden muodostama henkilökohtaisten ystävyyssuhteiden verkosto, joka samalla takaa suurimman mahdollisen kansojen tuntemuksen ja siihen liittyvän ymmärtämyksen.

Pyrkiessään Pohjolassa tähän päämäärään ovat Norden-yhdistykset, saavutettuaan kaikissa Pohjoismaissa yhä laajenevaa kannatusta, käyneet aikaisempien toimintamuotojensa lisäksi kehittämään ns. ystävyyspaikkakuntaliikettä.

Välittömästi ennen toista maailmansotaa solmittiin Uddevallan ja Thistedin kaupunkien välillä, edellinen Ruotsissa, jälkimmäinen Tanskassa, ystävyyssiteet, joitten laajenemisen sodan puhkeaminen kuitenkin keskeytti. Rauhan palattua Tanskan Norden-yhdistys riensi tekemään aloitteen alkuunsa keskeytyneen Norden-yhdistyksien paikallisten osastojen ystävyyssuhteiden solmiamisesta. Ystävyyspaikkakuntaliike tietää sitä, että norjalainen – tanskalainen – ruotsalainen – suomalainen paikkakunta solmiavat keskenään ystävyyssiteitä, muodostavat neliapilan, johon luonnollisesti islantilaisetkin paikalliset yhdistykset voivat yhtyä, ja joitten suhteitten puitteissa ne pyrkivät yhä laajempaan vuorovaikutukseen keskenään. Alkuna tälle toiminnalle on kaikkien mahdollisten omaa paikkakuntaa koskevien tietojen välittäminen ystävyyspaikkakunnalle. Ensimmäiset henkilökohtaiset käynnit täydentävät kuvaa, joka täten ”ystäville” annetaan. Ystävyyspaikkakuntien puitteissa syntyy sitten vähitellen eri intressipiirien ja ammattipiirien välillä kosketus, jota on kehitettävä yhä kiinteämmäksi vastavuoroisuuden pohjalla. Vierailut ja vastavierailut, tutustumis- ja opintomatkat seuraavat toinen toistaan. Nuoriso-, työläis- ja muut vaihdot pääsevät käyntiin.
 

”Neliapilaa” Borås, Ruotsi, - Mikkeli – Molde, Norja, - Velje, Tanska, luodaan. Vejlen edustajat pormestari Willy Sörensen, pankinjohtaja Gunnar Holm, tohtorinrouva Signe Roelsgaard ja lehtori Svend Jakobsen vierailevat Mikkelissä.

”Neliapilaa” Borås, Ruotsi, - Mikkeli – Molde, Norja, - Vejle, Tanska, luodaan. Vejlen edustajat pormestari Willy Sörensen, pankinjohtaja Gunnar Holm, tohtorinrouva Signe Roelsgaard ja lehtori Svend Jakobsen vierailevat Mikkelissä.


Kukin kaupunki, kauppala tahi kunta joutuu täten ikään kuin edustamaan maataan, antamaan ystävyyspaikkakunnilleen pienoiskuvan omasta kansastaan. Samalla kun yhä useammat henkilöt saavat tilaisuuden osallistua tähän pohjoismaiseen kanssakäymiseen, koko Pohjolaa käsittävä edellä mainittu verkosto tihenemistään tihenee luoden pohjoismaiselle yhteistyölle mitä vankimman pohjan.

Jos käymme tarkastamaan, mitä mahdollisuuksia ystävyyspaikkakuntaliikkeellä on onnistua meidän maamme kohdalta, kiintyy huomio lähinnä siihen suuriarvoiseen työhön, minkä Mannerheimliitto on suorittanut luodessaan kummikuntasuhteet Ruotsin ja Suomen välille. Lukemattomat ovat ne siteet, jotka täten meille suunnatun avustuksen merkeissä on solmittu. Tämän vuoksi onkin luonnollista, että ystävyyspaikkakunnat Suomessa ja Ruotsissa määräytyvät näitten suhteiden mukaan, että vastavuoroisuuteen perustuvat kulttuurisuhteet seuraavat avustustoiminnan uurtamia latuja. Ruotsin kuntien monilukuisuudesta johtuen sekä muistakin syistä voi ystävyyssuhteen solmiaminen useammankin ruotsalaisen paikkakunnan kanssa tulla kysymykseen. Myöskään ei voida kieltää, etteikö suhteitten solmiaminen kummisuhteesta poiketenkin eräissä tapauksissa olisi tarkoituksenmukaista.

Kiistämättömästi on ystävyyspaikkakuntaliikkeellä kuitenkin suuria vaikeuksia voitettavanaan, ennen kuin se voi kehittyä täyteen voimaansa. Matkustaminen on nykyisin sangen kallista, kulkuyhteydet ovat toistaiseksi vielä kaikkea muuta kuin loistavat, passiviranomaiset pidättävät tietysti itselleen puhevallan asiassa, minkä lisäksi valuuttakysymys asettaa omat rajoituksensa toiminnalle.

Emme tämän vuoksi saa odottaa ihmeellisiä tuloksia kädenkäänteessä, vaan meidän on toimittava pitkällä tähtäimellä. Maamme taloudellisen aseman parantuessa ja nykyisten lukuisten rajoitusten siirryttyä historiaan ystävyyspaikkakuntaliike vasta voi saavuttaa täyden laajuutensa ja tehonsa. Mutta monet esteet ovat kuitenkin jo nyt voitettavissa ja – voitettava. Se vaatii määrätietoista toimintaa ei ainoastaan yhdistyksen keskusjärjestön, vaan ennen kaikkea paikallisyhdistysten taholta. Juuri paikallisyhdistysten aloitekykyä ja toimintatarmoa ystävyyspaikkakuntaliike edellyttää.

Susan Neffling