1944: Miksi tanskalaisten parissa viihtyy

18.01.2024 klo 09:00
Pohjola-Nordenin 100-vuotisen taipaleen kunniaksi esittelemme sen lehden historiaa vuodesta 1941 alkaen.

På svenska: Danmark står våra hjärta nära

 

Norden r.y:n jäsenlehti
POHJOLA
Lokakuu 1944
Numero 3

 

JARL LOUHIJA
MIKSI TANSKALAISTEN PARISSA VIIHTYY

Olosuhteet, historia ja kansanluonne ovat tehneet meidät suomalaiset sangen pidättyväisiksi asennoituessamme muihin kansoihin ja kansallisuuksiin. Emme voi varauksetta ihailla toisia, palvoa tai pitää esikuvinamme heitä, ja synnynnäinen epäluuloisuutemme estää meitä melko kauan ihastumastakin. Me olisimme tuskin kyenneet sellaiseen ylitsekuohuvaan sankarinpalvontaan, tuskinpa niin näkyviä muotoja osoittavaan myötätuntoonkaan, kuin mitä itse talvisodan aikana saimme osaksemme, lähinnä skandinaavisten naapuriemme taholta. Meillä on aina omassa olemassaolotaistelussamme ollut ja tulee olemaan niin paljon vaikeuksia voitettavanamme, ettei meiltä oikein siinä määrin riitä tunteita toisten osalle kuin mikä parempiosaisten kansojen keskuudessa tuntuu olevan asian laita.

On kuitenkin olemassa eräs poikkeus. Sen muodostavat tanskalaiset.

Heidän parissaan suomalainen heti ensi hetkestä viihtyy, heidän kanssaan hän tulee erinomaisesti toimeen ja heistä hän alusta asti ja jatkuvasti pitääkin.

Tämä yksimielisesti tehty mieluisa toteamus ei johdu siitä, että Tanska sodan aikana on meitä voin ja sokerin muodossa auttanut tai että se on lapsistamme pitänyt huolta. Se ei ole mikään konjunktuuritunne. Se ei liioin johdu siitä, että molemmat maamme toisistaan melko loitolla sijaitsevina eivät historian aikana ole joutuneet toistensa etua polkemaan, ei siis perinteellisten ristiriitojen puutteesta. Ei myöskään siitä, että Tanskan kielentutkijat aikanaan osoittivat harrastusta suomen kieltä kohtaan. Niin omanarvonarkoja emme sentään ole. Vaan syyt ovat kyllä syvällä, paljon syvemmällä kuin yleensä luullaankaan.

Niin erilaisia kuin tanskalaiset ja suomalaiset ovatkin, on heissä hämmästyttävän paljon yhteistä.

Eräs valtava yhteispiirre on huumori. Tanskaan tullessaan suomalainen kokee todellisen vapautumisen tunteen nähdessään tuon hyväntahtoisen huumorin välkkeen ihmisten silmissä ja kuullessaan tuota sydämen pohjasta kumpuilevaa naurua, joka heti tarttuu. Tuossa kaikessa on jotakin niin peräti kotoista. Ei tarvitse tehdä mitään ponnistuksia tämän huumorin ymmärtämiseksi, se tulee samoista lähteistä ja ennen kaikkea sen ilmaisukeinot ovat samat. Niinpä muistuttaa ”cyklebud”ien kuuluisaksi tullut salamannopea sanavalmius ja yleensä kööpenhaminalaisten nopeaälyinen huumori tavattomasti meillä savolaista, joka ampaisee heti ennen kuin toinen ehtii miettiäkään. Samoin on själlantilaisten näennäisessä huolettomuudessa piirteitä, joita meillä tapaa viipurilaisissa ja karjalaisissa yleensä. Jos menee Jyllantiin taas, on huumorin luonne lähellä hämäläistä. Tanskalaisten huumoria ohjaa liikkuva äly, mutta sen synnyttäjä on terve ja hyvä sydän. Ei ole mikään sattuma siis, että Aleksis Kivessä ja Ludvig Holbergissa on niin paljon yhteistä.

Tanskalaisten hyväsydämisyys ilmenee kuitenkin yhtä paljon siinä ainutlaatuisessa herttaisessa ja ystävällisessä tavassa, millä hän suhtautuu kanssaihmisiinsä. Silloinkaan, kun hänen sisimmässään ei aurinko paista, hän kuitenkin säilyttää tämän miellyttävän asennoitumisensa ulkomaailmaan. Se on hänessä tapa, se kuuluu sivistykseen. Siinä hän on eräänlainen arkielämän sankari ja esimerkiksi kelpaava mille kansalle tahansa Tätä piirrettä hänessä suomalainen varauksetta ihaileekin. Ehkäpä juuri vastakohtaisuuden vuoksi. Mehän emme välitä olla herttaisia silloin, kun mielemme on musta, ja tanskalaisessa tapaamme juuri sen ihanteen, jollainen itse aina tahtoisimme olla. Mekin olemme vieraanvaraisia ja herttaisia, jahka ehdimme lämmetä, tanskalaiset ovat niin viritettyjä, etteivät tarvitse suuria alkuponnistuksia itsensä voittamiseksi.

Huumorinsa ja herttaisen käyttäytymisen avulla tanskalainen välttää kaksi mielentilaa, johon suomalainen useammin joutuu: juhlallisuus ja sentimentaalisuus.

Tanskalainen on todellakin kemiallisen vapaa kaikkinaisesta juhlallisuuden tavoittelusta. Se ei häiritse akateemisia, enempää kuin kirkollisiakaan juhlia. Silti on täydellinen väärinkäsitys se, joka on useilla ulkomaalaisilla tanskalaisesta, ettei hän silti ota elämää vakavasti. Siinä suhteessa hän ei ole kevytmielisempi kuin muutkaan kansat, mutta juhlalliseksi hän ei rupea.

On riemastuttavaa nähdä, kuinka luonnollisesti ja kaikista muodollisuuksista piittaamatta hän pukeutuu esimerkiksi pyörällä ajaessaan. Siinä on kaikki sallittu, kevyistä ”shortseista” juhlapukuun asti. Ruotsinmaalaiset eivät pidä sitä tyylikkäänä eikä ”chickinä” eivätkä ymmärrä, että tanskalaisen mielestä luonnollisuus ei ole koskaan tyylitöntä. Siinä suhteessa heitä urheilua harrastava Suomi paljon paremmin ymmärtää – ja myös ihailee.

Pyöräillessään tanskalainen onkin joka suhteessa oma itsensä. Siinä hänen kekseliäisyytensä on viettänyt todelliset riemuvoittonsa. Mukavammaksi, joustavammaksi ja kaikkien iloa ja tarpeita paremmin tyydyttäväksi ei tätä urheilu- ja kulkuneuvomuotoa olisi voitu kehittää. Mutta se paljastaa myös tanskalaisen järjestyksenrakkauden. Liikennesäännöistä tiukka kiinnipitäminen ei kuulu ainoastaan hyviin tapoihin ja tottumuksiin, se kuuluu sivistykseen. Tanskalaisen ylpeytenä onkin kuulua ”kultivoituun, eli disciplivoituun” kansaan. Ja sille, joka pyöräliikennekulttuuria vastaan rikkoo, tanskalainen ei olekaan enää herttainen. Silloin satelee uhriraukan niskaan vähän mairittelevia mainesanoja, ikään kuin hän olisi rikkonut ei ainoastaan sivistyksen vaan koko demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen sääntöjä vastaan. Silloin tanskalainen paljastaa eräänlaisen ”käräjöimishalun”, joka tohtorinväittäjäisissä kohoaa huippuunsa. Siinä tanskalainen on kieltämättä hieman koomillinen, mutta hän tietää senkin onneksi itse.

Edellä mainittu väittämishalu sekä yleensä lähimmäisen edesottamuksiin kohdistuva uteliaisuus ovat saaneet jalomman ilmaisemismuotonsa tanskalaisten syvällisessä tiedonhalussa, suorastaanpa tiedonjanossa. Ei ole ihme, että on pystynyt suuria tiedemiehiä ja tutkijoita synnyttämään kana, jonka jokaista jäsentä elähdyttää synnynnäinen tarve tutkia joka asiaa ”syviä syntyjä” myöten. Siinä tanskalainen on aivan sukua suomalaiselle, ”joka ei usko ennen kuin näkee”. Tanskalaisissa on vain tämä tutkimishalu suuntautunut enemmän vieraisiin maihin ja kansoihin sekä yleensä teknillisiin ym. ulkonaisiin seikkoihin. Senpä vuoksi onkin Tanska maa, jossa tekniikka ja insinööritiede ovat tehneet ihmisten elämän erinomaisen mukavaksi.

Mutta ei ainoastaan tieteellisessä tutkimuksessa, vaan kaikessa missä tanskalainen henki hallitsee, on valtapiirteenä havaittavissa itsepäisyys, joka hyvin vetää vertoja suomalaiselle. Se on joustavampaa kuin norjalaisten ja suomalaisten milteipä fanatismiin vivahtavaa, mutta lujassa on sekin.

Näiden voimakkaiden ominaisuuksien rinnalla on tanskalaisessa miellyttävä annos aitoa tunneherkkyyttä. Mutta hän on silti ihanteellisesti tasapainossa. Hänessä on romantikon sydän ja realistin aivot. Siksipä onkin hänen kotinsa niin viehättävä yhdistelmä kauneutta ja käytännöllisyyttä. Ulkomaalaista – myös suomalaista – hyvin useasti hämmästyttää se täysin realistinen ja luonnollinen tapa, jolla tanskalainen ymmärtää rahan arvoa ja siitä myös hyvin vähän juhlallisesti puhuu. Mutta se tapa, millä tanskalainen käyttää realistina hankkimaansa rahaa, paljastaa romantikon, jota elähdyttää voimakas kauneuden- ja rauhankaipuu, mutta joka ei rakenna tuulentupiaan pilviin vaan Tanskan maan kauniille kamaralle.

Tanska on kaunis ja sen kansa on ihastuttavaa. Sen tanskalainen kyllä tietää, mutta hän ei milloinkaan eksy kansalliseen omahyväisyyteen ja itsetehostukseen. Hän ei koskaan tyrkytä kansansa ja maansa erinomaisuutta toisille. Hän ei kehu. Ja siksi me suomalaiset häntä rakastammekin. Siksi me ymmärrämme, kuinka ylivoimaisen vaikea hänen on ollut suhtautua rauhallisesti vieraaseen miehittäjäänsä, hänen, joka on tottunut maansa tuhatvuotiseen vapauteen, joka sen ihanuutta koko sydämensä pohjasta on aina rakastanut, mutta myös tahtonut sitä yhtä jakamattomasti pitää itsellään kuin hän on ollut haluton maatansa toisille ylistämään.

Susan Neffling