Pohjoismaat muodostavat yhdessä historiallisen alueen, joka on vaikuttanut vahvasti myös alueen myöhempään kulttuuriseen, taloudelliseen ja poliittiseen yhtenäisyyteen. Alueella tapahtuva monimuotoinen yhteistyö on kehittynyt useiden vuosisatojen saatossa ja vaikuttanut osaltaan pohjoismaisen identiteetin muotoutumiseen. Poliittisen ja taloudellisen demokratian aikainen kehitys, sukupuolten välinen tasa-arvo, laaja paikallinen itsehallinto, solidaarisuus sekä valtion ja kansalaisyhteiskunnan vahva liitto ovat historian muovaamia tekijöitä, jotka loivat kestävän pohjan alueen nykyiselle kiinteälle poliittiselle, taloudelliselle ja kulttuuriselle yhteistyölle.
Viikinkiaika edustaa Pohjoismaissa esihistoriallisten ajanjakson päättymistä. Tiedot aikakaudelta perustuvat pääosin arkeologisiin löydöksiin, mutta myös myöhemmin kirjoitetut saagat valottavat aikakauden tapahtumia ja luonnetta. Viikinkiaika kesti 700-luvun lopulta noin 1000-luvun puoliväliin saakka.
Myöhäiskeskiaikaa Pohjolassa värittävät kristinuskon leviäminen ja ristiretket. Kristinusko saapui alueelle jo viikinkiajalla, mutta vakiintui lopullisesti vasta 1100-luvulla, kun koko Skandinavian alue ja Islanti kääntyivät kristinuskoon. 1100- ja 1200-luvuilla Tanska oli ristiretkien myötä Itämeren alueen voimakkain valtio. Samaan aikaan Ruotsi vakiinnutti valtaansa Länsi-Suomen alueella. Suomen itäraja Novgorodin kanssa sovittiin Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323.
Kalmarin unioni oli Pohjoismaiden valtioliitto vuosina 1397-1523. Unioniin kuuluivat Tanskan, Norjan ja Ruotsin valtakunnat ja niiden kuningaskuntiin kuuluneet alueet Suomi, Islanti ja Färsaaret. Unionin jäsenmaat säilyttivät erilliset lakinsa ja kuninkaan neuvostot, mutta niillä oli yhteinen kuningas.
Kalmarin unioni sai alkunsa vuonna 1389, kun Ruotsin hallitsijaksi valittiin Tanskan ja Norjan kuningatar Margareeta. Unionisopimuksen mukaan maiden tuli toimia yhtenä valtakuntana suhteissaan muihin maihin ja valtioihin sekä auttaa toisiaan sodassa. Kalmarin unioni toimi käytännössä vuoteen 1521 asti, jolloin erimielisyydet Tanskan ja Ruotsin välillä ajoivat yhteistyön yli. Norja kuitenkin pysyi Tanskan yhteydessä vielä tämän jälkeen vuoteen 1814 saakka.
Jakautuneen Pohjolan aikakaudella tarkoitetaan aikakautta, jolloin Pohjolassa oli kaksi keskenään kamppailevaa unionia, Ruotsin ja Suomen alueet käsittävä Ruotsin unioni ja Tanskan, Norjan, Islannin, Grönlannin sekä Färsaaren alueet käsittävä Tanska-Norjan unioni. Ruotsi valtasi Tanskalta Skånen sekä Norjalta Jämtlandin ja Härjedalenin alueet useissa unioneiden välisissä sodissa. Suuri Pohjan sota 1700-luvun alussa merkitsi Ruotsin suurvalta-ajan loppua. 1700-luvun aikana Pohjoismaissa alkoi myös teollinen vallankumous, ja etenkin Ranskan vallankumous (1789) toi mukanaan suuria muutoksia Eurooppaan.
1800-luvulla Pohjoismaat vedettiin kiinteämmin mukaan muun Euroopan historiankulkuun. Venäjän ja Ranskan Englantia vastaan järjestämä kauppasaarto hajaannutti Pohjoismaiden yhtenäisyyttä. Samoihin aikoihin Venäjä hyökkäsi Suomeen ja teki alueesta Venäjän autonomisen suurruhtinaskunnan. Vuonna 1814 solmitussa Kielin rauhassa Tanska taas luovutti Norjan Ruotsille, mutta Färsaaret ja Islanti säilyivät Tanskan vallan alla.
Norja ehti olla itsenäinen valtio vain muutaman kuukauden ajan, ennen kuin se vuonna 1814 siirtyi unionista Tanskan kanssa uuteen unioniin Ruotsin kanssa. Poliittisen ja taloudellisen vapauden kehitys lisäsi kuitenkin norjalaisten kritiikkiä Ruotsin monarkiaa ja hallitsemistapaa kohtaan. Vastustus johtui suurelta osin siitä, että ulkopolitiikka hoidettiin kokonaisuudessaan Tukholmasta.
Suurin taistelu Ruotsin monarkiaa vastaan liittyi kuitenkin parlamentarismin syntyyn. Konflikti konsuliedustuksesta unionin sisällä syntyi vuonna 1905 ja johti siihen, että Norjan Suurkäräjät ilmoitti unionin hajonneen ja Ruotsin kuninkaan lakanneen toimimasta Norjan kuninkaana. Ilmoitusta seurasi kuuden viikon neuvottelut Ruotsin ja Norjan välillä, jotka päättyivät Norjan julistautumiseen itsenäiseksi valtioksi.
1800-luvun lopulla lisääntyneen kaupankäynnin ansiosta Tanska, Ruotsi ja Norja päättivät ottaa käyttöön yhteisen rahan, kruunun. Yhteinen raha helpotti kaupankäyntiä Pohjoismaissa, sillä kruunu kävi maksuvälineeksi kaikissa kolmessa maassa, eikä rahaa tarvinnut vaihtaa. Suomi ei ollut mukana rahaunionissa, mutta siirtyi vuonna 1878 kultakantaan, jolloin maan kaupankäynti Pohjoismaiden ja itänaapurin kanssa helpottui.
Ensimmäinen maailmansota aiheutti Venäjän keisarikunnan sisäisen romahduksen keväällä 1917 ja johti taisteluun maan hallinnasta. Myös Suomen suuriruhtinaskunta hajosi ja seuranneessa sekavassa tilanteessa Suomi julistautui itsenäiseksi valtioksi 6. joulukuuta 1917.
Islannissa itsenäistyminen kävi vähemmän yllätyksellisesti. Tanskan alaisuudessa merkityksensä menettänyt Islannin parlamentti oli lakkautettu 1800-luvun alussa, mutta se perustettiin uudelleen neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Vuonna 1873 Islanti sai perustuslain ja vuotta myöhemmin rajoitetun itsehallinnon, vuonna 1904 itsehallinnon ja 1. joulukuuta 1918 Islannista tuli sisäisesti itsenäinen, mutta maa kuului edelleen Tanskalle.
Yleensä virallisen valtioiden välisen pohjoismaisen yhteistyön alkamisen ajankohdaksi katsotaan 1950-luku, jolloin ensimmäinen virallinen yhteistyöfoorumi sai muotonsa, mutta kiinteämpi pohjoismainen yhteistyö sai alkunsa kuitenkin jo 1930-luvulla, kun Pohjoismaiden ministerit alkoivat pitää säännöllisiä yhteisiä ministerikokouksia keskeisimmillä yhteistyöaloilla kuten oikeuden, ulkopolitiikan, kulttuurin ja sosiaalipolitiikan alalla. Yhteistyötä oli myös interparlamentaarisen unionin, kulttuurikomission ja päämieskokousten muodossa. Jo vuosikymmeniä aikaisemmin oli alkanut lainsäädäntö- ja virkamiesyhteistyö.
Vuonna 1946 Tanskan, Ruotsin ja Norjan oikeusministerit päättivät asettaa valiokunnan laatimaan ehdotuksia pohjoismaisen lainsäädäntöyhteistyön aloittamisesta. 1940-luvun lopulla Pohjoismaat keskustelivat myös keskinäisestä puolustusliitosta, mutta neuvottelut loppuivat lyhyeen, kun Tanska, Norja ja Islanti liittyivät Pohjois-Atlantin liittoon (NATO) vuonna 1949. Positiiviset kokemukset hallitusten ja parlamenttien edustajien yhteisistä kokouksista antoivat kuitenkin inspiraation Pohjoismaiden neuvoston muodolle.
Pohjoismaiden neuvosto perustettiin vuonna 1952 ja aloitti toimintansa helmikuussa 1953. Suomi oli mukana yhteistyörakenteiden luomisessa, mutta pystyi liittymään neuvoston jäseneksi vasta vuonna 1955. Neuvoston perustamisen myötä myös kansanedustajat tulivat entistä vahvemmin mukaan pohjoismaisen lainsäädäntöyhteistyön kehittämiseen.
Katso myös
Pohjoismaiden neuvosto
Pohjoismaiden neuvoston ja ministerineuvoston verkkosivu Norden.org
www.norden.org
1960-luvun lopussa Pohjoismaat neuvottelivat oman talousyhteisön, Nordekin, perustamisesta. Suunnitelmista kuitenkin luovuttiin vuonna 1970, kun kävi selväksi, ettei Suomi allekirjoittaisi sopimusta. Kehittääkseen pohjoismaista yhteistyötä Nordekin kaatumisen jälkeen Pohjoismaiden hallitukset perustivat vuonna 1971 yhteistyöelimekseen Pohjoismaiden ministerineuvoston. Vuonna 1975 perustettiin myös Pohjoismaiden investointipankki, jonka tarkoitus oli rahoittaa suurhankkeita Pohjoismaiden alueella.
Tanskassa ja Norjassa järjestettiin kansanäänestys Euroopan yhteisöön liittymisestä vuonna 1972, ja Tanska liittyi yhteisöön vuonna 1973.
Katso myös
Pohjoismaiden ministerineuvosto
Pohjoismaiden neuvoston ja ministerineuvoston verkkosivu Norden.org
www.norden.org
Pohjoismaiden investointipankki
www.nib.int
Vuonna 1995 Suomen ja Ruotsin liittyessä Euroopan unioniin jo kolme viidestä Pohjoismaasta kuului yleisempää eurooppalaista yhteistyötä ajavaan unioniin. Tanska oli liittynyt yhteisöön jo vuonna 1973. Suomen ja Ruotsin liittymisen myötä monet odottivat Pohjoismaiden muodostavan Euroopan unionissa yhtenäisen pohjoismaisen ryhmän, ja ainutlaatuisen alueellisen integraation odotettiin heijastuvan myös EU-politiikkaan. Maat ottivatkin EU-työskentelynsä lähtökohdaksi järjestelmällisen pohjoismaisen neuvonpidon, jonka katsottiin mahdollistavan yhteisten etujen vaalimisen eurooppalaisessa yhteistyössä. Myöhemmin Pohjoismaiden ministerineuvoston Eurooppa-työskentelyä kuvaavissa raporteissa yhteistyön on kuitenkin ilmoitettu karttavan liittoumapolitiikkaa. Kriitikoiden mielestä pohjoismainen yhteistyö on EU:n aikakaudella tullut tiensä päähän, mutta viimeaikaiset suunnitelmat mm. tutkimuksen, innovaatioiden ja puolustuspolitiikan alalla osoittavat, että pohjoismainen yhteistyö on tänäkin päivänä dynaamista, ajankohtaista ja tärkeää.
POHJOLA-NORDEN Fredrikinkatu 61 A 11, 00100 Helsinki Puhelin (09) 4542 080 Faksi (09) 7531 634 Sähköposti: pn@pohjola-norden.fi